keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Maailmalla on minulle yllätys

Kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. En ole päässyt mihinkään hakemistani kouluista, joten jatkan syksyllä opintoja Vaasassa. Ajattelin, että tiedän mitä ihanaa tuleva lukuvuosi tuo tullessaan. Nyt? Odotan mitä vielä ihanampaa on tulossa.

Ehkä mä oon täydellinen optimisti, mutta jotenkin mä oon alkanut uskoa, että koen pettymyksiä, koska asiat voisivat mennä vielä paremmin kuin olen kuvitellut. Jos nyt kaikki ei mene suunnitelman mukaan, se tarkoittaa, että on olemassa vielä parempi suunnitelma. Maailmalla on joku ihana yllätys takataskussa, ja sen takia mä en ole siinä tilanteessa, jossa kuvittelin olevani.

Nyt mä vaan odotan. Teen - tietenkin - ja odotan.

Meidän lavasteetkin on rakkautta täynnä.


Itse asiassa yksi mahtava asia on jo tapahtunut. Se... no, en paljastakaan vielä. "Keskeneräistä työtä" ja sitä rataa. Tämä uusi projekti ei sinänsä ole salaisuus, mutta pidän teitä silti hetkisen jännityksessä, jos joku tuttu ei ole jo salapoliisin lailla työskennellen selvittänyt mistä on kyse. Lupaan antaa lisätietoja ihan pian! Olen tästä jutusta kuitenkin superinnoissani, enkä vähiten sen takia, että sillä on mahdollisesti vaikutusta koko Suomen harrastajateatterikenttään. Näin nöyrästi sanottuna.

Pikapäivitys teatteriarjesta: Kesäteatterilla menee hyvin. Eilen satoi vettä ja lavan nurmikolla oli tajuttoman liukasta ja kuraista. Saa nähdä tuleeko tänään samanlainen keli. Yleisö ja näytelmä ovat onneksi iloisia, vaikka sataisi kuin saavista kaatamalla!

Kaikkea hyvää,
Aino.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kenraalipäivän kuhinoita

"-Minä en osaa osaani, mumisi Muumipappa täyden pakokauhun vallassa. -En muista ainuttakaan sanaa! Emma taputti häntä olalle. -Se kuuluu asiaan, hän sanoi. -Kaikki on täsmälleen niin kuin kenraaliharjoituksessa pitääkin."
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tai sekin on tosi kivaa, jos kaikki menee putkeen. Kuten tänään, kun oli Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmän kenraali. Tuntuu täydellisen epätodelliselta, että me ei enää harjoitellakaan. Harkoissa olen saanut nauttia paineettomasta, luovasta tekemisestä - olla täysin hetkessä murehtimatta sitä, milloin pitää olla valmis. Ja nyt, hups vaan, me ollaankin valmiita.

Kenraalipäivä alkoi mun osalta ensin töillä, jonka jälkeen menin suoraan pikaisesti sovittuun Yle Radio Pohjanmaan haastatteluun neljän muun näyttelijän kanssa. Oli kivaa ehtiä yhteen kesispressiin, koska työt ovat estäneet mun osallistumisen aikaisempiin tilaisuuksiin.

Menin esityspaikalle uudestaan neljältä muiden kanssa kantamaan tuoleja katsomoon, asettelemaan tarpeiston paikalleen, leikkimään, lämppäämään, avaamaan ääntä, meikkaamaan, pukemaan, tekemään soundcheckin ja hetken jännittämään. Kaikki se ihana kuhina, joka lavalla kävi muutama tunti ennen alkua, sai mussa aikaan suloisen vatsanpohjan kutituksen; sen, kun tietää että kohta tapahtuu ihanan jännittäviä asioita.

Itse kenraali meni hullun nopeasti! Minuutit ennen alkua matelivat ohi tuskaisan hitaasti. Flowtila napsahti kuitenkin päälle sillä sekunnilla, kun astuin lavalle. Muistan menneeni lavalle ja seuraavaksi tajusin, että teemme viimeistä kohtausta ennen väliaikaa. Miten voi olla yhtä aikaa niin tietoinen kaikesta, ja samalla ei tunnu huomaavan mitään? Toinen näytös meni yhtä nopeasti. Mikä mahtava fiilis, kun kumarrusten jälkeen juoksin lavan taakse ja sekunnin ajattelin vain: Me tehtiin se.

Vaikka näytelmän Helga Alibullen julistaa säästä puhumisen liian tavanomaiseksi, teen sen silti. Huh huh! Kenraalin aikana lensi hiki aika tervehenkisesti. Vettä sai litkiä huimasti, mutta oli koko ajan niin paljon tekemistä, ettei kuumuutta kauan ehtinyt päivitellä. Sitä paitsi on paljon mukavampi esiintyä auringonpaisteessa kuin koleassa sadesäässä.

Harkan jälkeen oli kyllä ihana pulahtaa mereen! Rampin kesäteatteri kun on hyvin vaasalaisessa maisemassa aivan rannan vieressä. Toivottavasti saamme pitää saman paikan jatkossakin. Tämä kesä on tuolla paikalla Rampin kymmenes, eli meillä on ihan juhlavuosi! Täytyy sanoa, että sitä ei voisi paremmin juhlia kuin Heiniksen ja Vilttiksen parissa.

Ensi-ilta on huomenna 9.7.2014 klo 18 hotelli Rantasipi Tropiclandian terassipihalla. Esityksiä on elokuun alkuun, joten lämpimästi (säät sen ainakin näyttävät sallivan) tervetuloa!

Enskajännää odotellessa,
Aino.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tää on terapiaa

Apua! Olen ihan huono bloggari, kun pidän näin hurjia taukoja. Lupaan (yrittää) parantaa tapani. Tässä pikapäivitykset ennen varsinaista asiaa:

En päässyt Teatterikorkeakouluun. En edes toisen vaiheen iltapäivään. Sen sijaan olin paljon tietoisempi tekemisestäni kuin viime vuonna. Voisin ehkä väittää, että mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mitä haluan oppia tulevaisuudessa.

Jännitän kirjettä Lahden kansanopistosta. Olen nähnyt kaksi unta pääsykokeista.

Rampin kesäteatteri harjoittelee Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää. Olen mukana ja se on huippuhauskaa!



Sitten itse asiaan. 

En tee teatteria, tai ylipäätään mitään taidetta, pelkän terapia-arvon takia. Tai jotenkin ajattelen, että jos se olisi pohjimmainen syy, voisin tehdä sitä vain itselleni. Haluan kuitenkin tehdä taidetta itselleni ja muille - ihmisille.

Siitä huolimatta teatteri on aivan mahtava paikka itseensä tutustumiseen ja itsensä tuulettamiseen. Olen parhaillaan pyörivissä kesistreeneissä huomannut monesti uusia puolia itsestäni. Olen jotenkin alkanut tajuta, millainen ihminen olen ja mitä siitä seuraa. Samalla olen huomannut, mitä teatteri minulle antaa.

Näytelmässä hahmoni on Hanna Kattilakoski, Heinähatun ja Vilttitossun äiti. Hän on kauhean stressaantunut ja nolostuu useasti. Siitä huolimatta hän uskaltautuu leikkimään lastensa kanssa ja innostuu vaikka juoksukilpailuun. Mä olen vähän samanlainen. Joo, tosi tylsää lukea, miten näyttelijä ammentaa omasta itsestään hahmoon, mutta mulle prosessi on ollut älyttömän terapeuttinen. Mä huomaan, miten mäkin saattaisin nolostua jostain samasta asiasta kuin Hanna; kun olen huomannut tämän, tunne menee ohi.

Ratkean usein suorittamaan huuli suorana annettua tehtävää ja keksin itselleni tavoitteita, jotka on ehdottomasti saavutettava. Aiemmin, sanotaan neljä tai viisi vuotta sitten, olisi ollut ennenkuulumatonta, että tyrskähdän nauruun kesken kohtauksen. Eihän niin saa tehdä, kun pitää tehdä kohtaus kunnialla loppuun, keskittyä ja olla taitava! No, eilen katsoin sivusilmällä mitä vastanäyttelijäni teki kohtauksessa, ääneni katosi kesken laulun ja huutonauroin kaksin kerroin muutaman hetken. Sitten jatkoin. En pitänyt sitä epäonnistumisena.

Se, että repeän nauruun kesken kohtauksen on tavallaan onnistuminen. Se on merkki vastanäyttelijälle, että hei, sä teet just nyt jotain älyttömän hauskaa ja hienoa. Lisäksi se on merkki itselleni siitä, että saan olla ja elää näytelmän mukana. Saan tuulettaa tunteitani ja nauraa, jos naurattaa. Kun fiilis on pihalla, ymmärrän itseäni ja hahmoani vähän paremmin.

Mikäs sen terapeuttisempaa - kaikki on käyttistä.

-Aino.

Psst. Terapiaa on myös toisenlaista - nimittäin taikinaterapiaa. Tykkää Rampin kesäteatterin Facebook-sivusta ja fiilistele kesää. Kiitos, olet kiva.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Miksi näyttelijät lämmittelevät?

"Voidaanko vaan ruveta tekemään suoraan?"
"Ei avata tänään ääntä."
"Miks pitää leikkiä jotain ameebaa jos haluaa näytellä vakavasti otettavaa draamaa?"

Näihin ja samankaltaisiin kysymyksiin olen törmännyt teatterissa jatkuvasti. Samoja asioita pohtivat niin näyttelijät kuin ohjaajatkin. Esimerkiksi aloittelevan ohjaajan kokemuspankki ei välttämättä riitä ohjaamaan tai ymmärtämään erilaisten lämmittelyharjoitusten tarkoitusta. Tuntuu paljon houkuttelevammalta hypätä suoraan itse asian käsittelyyn kuin katsoa miten lauma näyttelijöitä joogaa ja hymisee.

Tekemiseen virittäytyminen

Tyhjästä on mahdoton luoda mitään. Mutta toisaalta niin on täydestäkin. Näyttelijä saapuu teatterille päivän ilot ja murheet mukanaan: Yksi on kaatanut kahvit uudelle paidalle heti aamusta, toinen sai puhelun ystävältä, kolmas luki viime yön tenttiin eikä aivoihin oikein mahtuisi muuta. Kaikki nämä olotilat kuuluvat tietenkin arkielämään, mutta harjoitusten aikana ne ovat luultavasti tiellä. Päivän asiat jäävät pakostakin häiritsemään keskittymistä, jos ei ole keinoa purkaa niitä ennen harjoitusten alkamista.

Siksi on lämmittely. Liikunta on todella hyvä tapa sekä käsitellä tapahtuneita asioita, että päästää niistä hetkeksi irti. Nopeatempoiset keskittymisharjoitukset auttavat näyttelijää virittäytymään siihen tilanteeseen, jossa hän sillä hetkellä on - ei siihen ihanaan tai kamalaan tilanteeseen ennen harjoituksia. Liikkuminen ja leikkiminen avaavat kehon ja mielen nykyhetkelle, jossa teatteria tehdään. Omaan tekemiseeni pätee, että ennen kuin voi tuntea mitään, pitää tulla hiki. 

Luottamus

Ryhmästä tulee ryhmä vasta siinä vaiheessa, kun sen jäsenet voivat luottaa toisiinsa. Lämmittelevällä ryhmällä on yhteistä tekemistä, jonka avulla he oppivat tuntemaan toisensa ja tapansa työskennellä. Erilaiset leikit antavat näyttelijöille yhteisen tilanteen, jossa he kaikki ovat samassa veneessä - aivan kuten harjoiteltavassa näytelmässäkin. Siitä huolimatta, että näytelmiä harjoitellaan, ei kaikkea voi harjoitella ulkomuistista. Tunne on tärkeä osa teatteria. Kokeileminen ja yllätyksellisyys kuuluvat myös osana teatterin tekemiseen, eikä ryhmä voi heittäytyä kaikkiin tehtäviin täysin, mikäli sen jäsenet eivät luota toisiinsa.

Ei todellakaan mitään pelleilyä

Hyvä ohjaaja ei leikitä näyttelijöitä turhaan. Hyvissä näytelmäharjoituksissa jokainen harjoite on suunniteltu ohjaajan vision mukaan kohti yhteistä päämäärää, eli näytelmän valmistumista. Ohjaaja tahtoo, että näytelmästä tulee tietynlainen, ja tämän vision hän on toivottavasti jakanut myös muulle työryhmälle. Leikkejä ei siis tehdä sen vuoksi, että ohjaajalla olisi hauskaa - niitä tehdään, jotta näytelmästä tulisi paras mahdollinen. Jokainen harjoite vie työryhmää eteenpäin. Siksi onkin tarpeetonta leikkiä suolakurkkua pöydällä, jos ajatusleikistä ei ole mitään hyötyä. Toisaalta hyödyn ei tarvitse olla liian läpinäkyvää - joskus lämppä on suunniteltu leikkimielisyyden löytämiseen, joskus niiden kautta tutkitaan roolihahmoille ominaisia piirteitä. Jos et ymmärrä jonkun harjoitteen tarkoitusta, voit kysyä ohjaajalta. Hänellä on siihen vastaus.

torstai 27. helmikuuta 2014

Ennakkotehtäviä

Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin pohdin kirjallisesti sitä, minkä takia haluan näyttelijäksi, ohjaajaksi, taiteilijaksi. Teatterikorkeakoulun haut alkavat ihan näinä päivinä ja tällä kertaa henkinen lukko murtui aiemmin kuin viime vuonna.

Viime vuonna: Haku oli jo alkanut, kun mä tartuin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin vihdoin paperille kuka olen, miksi haluan näyttelijäksi ja millaisilla silmillä katselen teatteria. Sitten kopioin paniikissa IB-todistuksen hakulomakkeen ja ennakkotehtävien mukaan ja toivoin, että ne ehtivät ajoissa perille.

Tänä vuonna: Murehdin ja murehdin sitä, etten saa tehtyä ennakkotehtäviä taaskaan ajoissa. En tehnyt. Kunnes yhtenä päivänä tein. Eikä se ollut yhtään vaikeaa.

Tekstit taitaa olla vähän parempia kuin viime vuonna, tai ainakin siltä tuntuu. Yllättäen vaikeinta ei ollutkaan omaelämänkerta, vaan tehtävä, jossa piti arvioida tiiviisti näkemäänsä näytelmää sen perusteella, miten se vaikutti muhun. Vaan sain mä senkin tehtyä.

Mistä kummasta tuo blokki johtuu? Jos se on sitä, että pelkää minkä vastauksen lopulta pääsykokeissa saa. Jos mä pelkään sitä, että musta ei olekaan näyttelijäksi, kunhan kuvittelen vaan. Mutta toisaalta - mitä muuta mulla on kuin oma tunne siitä, että mä tiedän mitä teen? Vai kuvitteleeko sitä olevansa niin ihmeellinen, että oman itsensä tiivistäminen muutamaan kappaleeseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä?

Oli se blokki mikä tahansa, mä oon tosi onnellinen, että se petti tänä vuonna vähän aikaisemmin. Ehkä jonain vuonna (okei, toivottavasti en joudu seuraavaa kahtatoista vuotta laatimaan noita samoja tehtäviä...) mä aloitan ne heti, kun tehtävät julkaistaan. Saan ehkä jonkinlaisen mielenrauhan. Vaan vaikuttaako se mun pääsykokeisiin mitenkään? Tuskinpa.

Näyttelijäntyön koulutusohjelman tehtävät on siis jo tehtynä muutamaa päivää ennen hakujen alkua. Hyvä minä! Nyt tartun ohjaajien kirjallisiin tehtäviin.

Tuulta päin!
Aino.

torstai 13. helmikuuta 2014

Kenraalitiistain tunnelmia kauempaa katsottuna

Tiistai oli Jumala on kalan kenraalipäivä. Päivään mahtui niin tajuttoman monta tunnetilaa, että eilen olo oli kuin maratonin juosseella. Aamulla meillä oli lehdistötilaisuus ja siihen liittyvää jännitystä, illalla kenraaliharjoitus keräsi ensimmäisen koeyleisön katsomaan, mitä Rampin kantaesityskevään ensimmäinen näytelmä tarjoaa. 

Oppilas 1, Aila, oppilas 2, oppilas 3.

Lehdistötilaisuudet on aivan oma jännityslukunsa. Etukäteen murehtii sitä, osaako muutamalla lauseella tiivistää näytelmänsä kiinnostavan kuuloisesti ja sönkkääkö radiohaastattelussa niin, että vaikuttaa ihan mäntiltä. Rampille menin puolitoista tuntia ennen pressin alkua vain olemaan hetkisen. Tuottaja Mikan ja näyttelijöiden kanssa valmisteltiin kahvitarjoilu ja jännitettiin yhdessä. Vaan kaikki jännitys oli aivan turhaa. Lehdistöä oli paikalla yllättävän paljon ja saimme vastata hyviin kysymyksiin näytelmästä. Vaikutti siltä, että kaikki olivat kiinnostuneita kieltämättä erikoisesti nimetystä näytelmästämme. 

Pressitilaisuuden jälkeen ruvettiin Kristan kanssa jännittämään seuraavaa etappia, eli Pohjanmaan Radion haastattelua suorassa lähetyksessä. Kummallista, että improvisaatioon heittäytyminen ei yleensä tuota kauheasti hankaluuksia, mutta kas kun mennään radioon... YLEllä oli superhauskaa ja haastattelukin tuntui sujuvan. Itse asiassa keskustelu johdatteli ajatuksiin, joita ei ollut noussut esille aiemmin, eli koko juttu oli meillekin valaiseva kokemus.

Ronja ja Ilmari.

Jännitys palasi mahanpohjalle hyvin nopeasti aamun onnistumisten jälkeen. Loppupäivän vietin Rampilla, 
ensin kevyesti hengaillen, koska todellakaan mua ei jännitä yhtään ei;
sitten raivokkaasti katsomoa imuroiden ja kahvimukeja tiskaten, koska pakko keksiä jotain tekemistä ettei jännittäis niin paljon;
hetkinen Speden spelejä katsoen, koska en itse asiassa tiedä mistä ajatus siihen lähti kun olin tiskaamassa; 
Artun ja Kristan kanssa Mäkkärissä käyden, koska vielä ehtii syödä ennen kuin rupee jännittämään liikaa;
ja näyttelijöiden kanssa lämpäten, koska se on paras tapa päästä ylimääräisistä perhosista mahanpohjassa eroon.

Ilmari, Aila ja Aava.

Sitten tuli ilta ja itse kenraaliharjoitus. Tiivistääkseni: Huh mikä fiilis! Kaikki toimi yhteen niin hyvin, että mulla meinas leuka loksahtaa, ja mä sentään tiesin koko ajan mitä on tulossa. Tekniikan pojat hyppivät iloloikkia väliajalla, kun valot, äänet ja lavatyöskentely sopivat tismalleen yhteen. Aivan ilmiömäistä!

Ronja, joku 1 ja joku 2.

Rampilla tapana on, että jäsenet saavat tulla seuraamaan kenraaliharjoitusta ilmaiseksi. Esityksen jälkeen yleisö jää antamaan palautetta ja työryhmän ja katsojien välille syntyy keskustelua. Käytäntö on tosi hyvä ja älyttömän hermostuttava. Välillä tuntuu, että jännitän kenraalia enemmän kuin ensi-iltaa, koska kenraalin näkevät nyt kaikki ne, joiden kanssa me yhdessä tehdään teatteria. Toisaalta se on antoisaa, koska muilta teatterilaisilta saa perusteltua palautetta ja kaikki uskaltavat sanoa mielipiteensä. Itse on niin uppoutunut oman näytelmänsä maailmaan, että ulkopuolinen näkökulma virkistää. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä kehittämään seuraavia prokkiksiaan. 

Ramppiyleisön palaute oli todella rohkaisevaa ja ihanaa. Taitavat näyttelijät ja teknikot saivat syystä kehuja - kenraali oli aivan mielettömän huikea. Erityisen mieluista oli myös se, että yleisö myötäeli näytelmän mukana ja tunnetilat välittyivät myös katsomoon. Itsekin olen pari kertaa antanut palautteen pelkästään itkemällä, mutta oli ihanaa kuulla, että kaikki se tunne välittyy myös katsojalle, joka ei tunne tarinaa etukäteen. Oli mielenkiintoista kuunnella miten muut näkevät tarinan ja tapahtumat - mikä toimi, mikä oli ennalta-arvattavaa, mikä yllättävää... Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mun tarvitse jännittää enskaa ollenkaan.

Aila ja Ilmari.

Vaan odottakaas kun tulee lauantai...
Aino.

torstai 6. helmikuuta 2014

SYTYimme - ja irtipäästämisestä

Ilmari.

Tuuletus! Jumala on kala valittiin eilen Rampin edustajaksi ylioppilasteatterifestareille 2014! Eli jos missaat näytelmän Vaasassa, huhtikuussa Jyväskylässä tarjoutuu näkemiseen tilaisuus. Oon superinnoissani festareille lähdöstä jo nyt, vaikka olis tässä muutakin ajateltavaa ennen sitä.

Kuten että meillä on kolmet harkat jäljellä ennen kenraalia. Joko tää nyt loppuu? Okei, varmaan mulla on kohta taas asialista täynnä kaikkea tehtävää, mutta nyt tuntuu siltä, etten haluais vielä lopettaa. Tää on joskus ohjaajana olemisessa vaikeinta - kun pitäis päästää irti.

Joku 1, Ronja, joku 2 ja joku 3.

Mä en oo sitä sorttia, että takertuisin ohjauksiini. Kun kenraali on ohi, mun työ on ohi. Sit saa vaan istua katsomossa ja seurata. Se on kivaa. Itse asiassa oon aika monesti ennen kenraalia jättänyt näyttelijät keskenään hetkeksi lavalle ja mennyt toiselle puolelle seinää päästämään näytelmästä irti. Ei mitään dramaattista repimistä, mutta fyysisesti puristan sitä näytelmää (tai sen näytelmän ajatusta) käsissäni ja sit päästän sen näyttelijöiden suuntaan irti. Eikä mulla sen jälkeen oo siihen enää puuttumista. Voin vaan nauttia näyttelijöiden kanssa lämppäämisestä (koska se on paras tapa purkaa jännitys ennen kenraalia tai enskaa) ja satunnaisissa esityksissä käymisestä.

Ei mulla nytkään sellaista tunnetta oo, että haluaisin enää kenraalin jälkeen tota juttua ohjata. Ei ei, se on näyttelijöiden käsissä silloin eikä mulla oo siihen puuttumista. Mun palautteenanto on nyt jo sitä, että tehkää noin niinku nyt teitte, mulla ei oo mitään lisättävää. Mut tuntuu jotenkin tyhjältä, että jonain päivänä niillä on esitys ja siellä ne kalat uiskentelee ilman mua. Nyyh! En toisaalta haluais olla sellainen takertuva ohjaajakaan, ettei tajua jättää prokkista rauhaan vaikka olis jo aika.

Ronja, Ilmari, Aila ja Aava.
Luojan lykky siis, että päästiin festareille, koska niitä ennen tarvitaan varmasti muutamat lämmitysharjoitukset, kun meidän viimeisen esityksen ja festareiden välissä on reipas kuukausi. Pääsen siis pulahtamaan takaisin siihen onnelliseen veteen.

Ai niin ja sit vielä: yhden näyttelijän ajatuksia mm. Jumala on kalan tekemisestä voi lukea täältä.

Aila.
Kuvat oli jälleen Jumala on kalan pressikuvia.

Valoa kohti,
Aino.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

"Miks sä teet näytelmää uskonnosta?"

Mistä näytelmät kertovat? Näytelmät, kuten tarinat yleensä, kulkevat kahdella tasolla - juonen ja teeman kautta. Juoneksi voidaan sanoa sitä, mikä on tarinalle erityistä, mitä pintapuolisesti tapahtuu. Teemaksi sanotaan sitä, mikä näytelmässä on yleismaailmallista, mitä juonen avulla yritetään sanoa. 

Toki on katsojasta kiinni, kumpaa pitää näytelmässä kiinnostavampana. Itse muodostan mielipiteeni teeman kehittelyn ympärille. Jos näytelmä ei herätä kysymyksiä, tai se ei sano minulle mitään, jotain on mielestäni mennyt pieleen.

Esimerkkinä olkoon Jumala on kala, koska en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitään muuta. Ja koska jo kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa on käynyt selväksi, että tämä ero täytyy tehdä.

Juoni: Neljä nuorta aikuista kehittelee oman uskonnon saadakseen elämäänsä järjestystä, vaaroja ja vastauksia.

Teemat: Yksinäisyys ja ryhmän voima. Yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Onko elämä ikinä helppoa? Miksi ihminen seuraa johtajaa? Miltä tuntuu, kun elämällä ei ole suuntaa? Onko suunnan löytäminen aina hyvä asia?

Jumala on kala ei nimestään huolimatta ole tekijöilleen näytelmä uskonnosta. Se on näytelmä itsensä ja toisten löytämisestä - muun muassa.

Tästä syystä haluaisin esittää yleisölle yhden pyynnön: Käy katsomassa näytelmä ja pohdi, olivatko teemat sinulle tärkeitä. Johtopäätösten vetäminen juonesta ennen katsomista voi anastaa sinulta arvokkaan kokemuksen.

Okei, ja toinen pyyntö: Jos et ole samaa mieltä, älä ole. Perustele mielipiteesi - se hyväksytään.

Katsomossa on lupa provosoitua,
Aino.

torstai 23. tammikuuta 2014

Kamppailen luovuuden tuskissa



Kuten mainitsin aiemmin, käyn luovan kirjoittamisen luennoilla Kesäyliopistossa. Nyt vuorossa on draaman kirjoittamisen kurssi, ja yksi sen lopputöistä on pienoisnäytelmän kirjoittaminen. Juonta ja henkilöitä luonnosteltiin luennolla ja itse asiassa tulokset on ihan hyviä. Kun kiireessä on pakko keksiä jotain, sensuuri menee ainakin mulla pois päältä ja paperille tallentuu aika yllättäviäkin juttuja. Esimerkiksi yksi sivujuoni, joka takaa sen, että mun tekstistä tulee kyllä laajempi kuin pienoisnäytelmä...

Työn alla on siis näytelmä kahdesta sisaruksesta, jotka matkustavat kuolleen mumminsa talolle setvimään mummilta jäänyttä tavaravuorta. Sisko tahtoisi luopua kaikesta, ottaa vähän kuvia muistoksi ja häipyä. Veli taas ei tahtoisi luopua mistään, vaan haluaisi pitää kaiken ennallaan. Veli löytää mummilta jääneen keskeneräisen kaulahuivin, jota alkaa epätoivoisesti kutoa valmiiksi. Sisko elää siinä uskossa, että kun huivi on valmis, he lähtevät pois, mutta veljellä ei ole pienintäkään aikomusta saada huivia valmiiksi (tähän tulisi maagista realismia ja huivi peittäisi pikku hiljaa koko talon). Sisko kyllästyy ja alkaa kyttäillä naapurin mielenkiintoista nuorta isäntää metsästä. Tilanne kärjistyy, kun hän saa kuvan miehen syrjähypystä ja alkaa kiristää miestä (tylsistynyt kun on). Ja sitten...

Niin. Luonnostelin juonta paperille. Ajattelin, että he olisivat talossa kolmekymmentä päivää, ja kohtaukset hyppisivät näissä päivissä, mahdollisesti ei-kronologisessa järjestyksessä. Raapustin paperille kuusitoista laatikkoa, joihin kirjoitin kuvattavan päivän numeron ja parilla sanalla tapahtumia. Kirjoitin alun, kirjoitin lopun, kirjoitin tapahtumia väliin (vaikkakin tosi löyhästi). Nyt päänvaivaa tuottavat päivät 27 ja 28, kun koko jutun pitäisi kulminoitua kohti väistämätöntä loppua. Tyhjiä ruutuja, tyhjä mieli. Miks tuo on aina vaikein kohta? Ääh!

Syksyllä proosan kirjoittamisen luennolla tajusin ensimmäistä kertaa, että kirjoittajia nyt vain on erilaisia - joku kirjoittaa paljon ja muokkaa turhat pois, toinen luonnostelee ja lihavoittaa sitten tekstiään jälkikäteen. En tajua miksen voinut tota itse tajuta, mutta joskus näköjään vaatii toisen ihmisen sanomaan, että: Toi miten sä teet on ihan okeiJotkut muutkin tekee niin. Ei kaikki, mut jotkut. Netti on täynnä ohjeita kirjoittajille, ja monet niistä tuputtaa kirjoittamistapaa, joka tappaa mun luovuuden. Niin miks mun pitäis yrittää tehdä niiden mukaan?

Joten: Ehkä mä en vaan osaa suunnitella juonta etukäteen. Joskus näytelmiä kirjoittaessa mä suunnittelen jotain, aika tarkkaankin, ja sitten vimmaisesti naputtelen koko roskan koneelle. Mut jos tällä kertaa se ei mee niin, niin mitäs sen on väliä? Ehkä mun vaan täytyy myöntää, että tota ei tarvitse suunnitella valmiiksi ennen kirjoittamista. 

Hehkulamppu syttyi,
Aino.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

"Mut me ollaan tehty tää vaan kerran!"

Ensimmäinen läpäri takana! 

Jumala on kala: Ilmari

Erityisesti lopun kohtaukset on vasta raameissaan ja lavalla näkyy lähinnä heiluvaa paperia, kun kaikki yrittää pysyä plareissa mukana. Vaan näkyy siellä ajatustakin. Pari harkkaa vielä, niin kaikki elementit saadaan yhdistettyä tiiviiksi paketiksi.
Mutta:
Ensimmäisen ja toisen näytöksen kohtaukset ehtivät muhia kauemmin näyttelijöiden aivoissa ja lihasmuistissa, mikä näkyi selvästi. En tiedä miks yllätyn siitä, että ajatustyö voi saada aikaan ihmeitä, mutta niin taas yllätyin. Jo parin päivän kypsyttelyaika muuttaa "se on siinä kunnossa ku sen pitääkin olla tässä vaiheessa" -kohtauksen "oi hyvä ihme toi on täydellinen" -kohtaukseksi. Se on totuus.

Jumala on kala: Aila, Ilmari, Ronja ja Aava.

Vaikka kutsuin läpäriä etukäteen epätoivon läpimenoksi (koska niin se vaan menee), niin ainakin mulla oli harkojen jälkeen superhelpottunut olo. Kaikkihan menee niin kuin pitääkin! Sain jopa pyyhkiä silmähikiä parissa kohtauksessa. Jos menee näin hyvin tässä vaiheessa harkkakautta, mä luulen että ensi-ilta räjäyttää Rampista seinät!

Samalla otettiin ensimmäiset promokuvat, joilla kuvitin tän tekstin. Musta tuntuu, että kuvien ottaminen selkeyttää joskus ajatuksia ja saattaa myös antaa itse näytelmälle paljon. Tässä vaiheessa oli siis täydellinen aika ottaa kuvia ja katsoa mitä niistä syntyy. Mä oon tyytyväinen lopputulokseen.

Jumala on kala: Aava, Aila, Ilmari ja Ronja.

Eilen pidettiin Rampilla siivoustalkoot. Raivattiin mm. tilaa katsomon sivuille raahaamalla kolme tajuttoman painavaa sermiä toiseen paikkaan ja pelaamalla lopuilla tetristä. Tänään mun käsiin sattuu. 

Aivan fiiliksissä,
Aino.

P.S. Meidän toisen trailerin näkee täältä.
P.P.S. Loput promokuvat voi käydä vakoilemassa Rampin kuvapankista.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Mä olen nähnyt valon

Tästä hetkestä on kuukausi mun seuraavan näytelmän ensi-iltaan. Ihanaa! Apua!

Käsikirjoitin syksyn aikana vimmaisella tahdilla näytelmän Jumala on kala. Idea lähti oikeastaan Rampin kesäteatterin purkutalkoista. Meidän kesiksen aikana jokaisella väliajalla osa näyttelijöistä alkoi puhua keskenään filosofisista ja teologisista kysymyksistä. Purkutalkoissa joku sitten sai tarpeekseen ja puuttui keskusteluun: "Nyt se on selvitetty oikeesti. Jumala on kala. Että näin." Lähdettiin porukalla kehittelemään ajatusta vitsillä; itse heitin siihen väliin, että sehän kuulostaa aivan näytelmän nimeltä. Ajatus jäi vaivaamaan. Millainen näytelmä siitä oikein tulisi? Ideat alkoivat yhdistyä keskenään, kunnes lopputuloksena oli muistikirjaan nopeasti piirretty juoni- ja ajatuskaavio, jonka pohjalta lähdin kirjoittamaan näytelmää. Pian se hyväksyttiinkin jo esitykseen ja harjoitukset alkoivat ennen joulua.

Kuten sanottu, ensi-iltaan on kuukausi. Tällä kertaa osasin ennakoida omaa ahdistumistani ja laadin harjoitusaikataulun hyvissä ajoin, jotta tiedän jo nyt, että meillä on aikaa kaikkeen. Yleensä saan tässä kuukausi ennen enskaa niin kauhean paniikkikohtauksen, että valvon yön pelkässä adrenaliinipiikissä ja mielessä vilisee katastrofikuvia. Vaan ei nyt.

Ei vaikka kaikkia kohtauksia ei olla edes harjoiteltu.
Ei vaikka kaikkia ajatuksia ei ole vielä kokeiltu.
Ei vaikka vaikeimmat kohtaukset ovat vielä edessä.
Ei vaikka nyt pitäisi olla hätä.

Onneksi mulla on niin tajuttoman hieno porukka, että mun ei tarvii panikoida proggiksen puolesta. Kyllä tästä juttu tulee, ja tällä hetkellä näyttää siltä, että aika mieletön juttu. Mä oon nähnyt valon!

Tsekatkaapa meidän ensimmäinen traileri!

-Aino.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Uusi alku

Vihdoin alan kirjoittaa blogia aiheesta, josta mulla on sanottavaa.

Teatteri.

Käyn melkein koko ajan näytelmäharkoissa, kirjoitan näytelmiä, katson näytelmiä, luen tekstejä... Tässä mua auttaa Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi, jonka jäsen oon nyt neljättä vuotta. Sen lisäksi toimin nuorten teatterikerhon ohjaajana. Sen ajan, joka teatterin tekemisestä jää yli, opiskelen englantia, sivuaineina filosofia ja luova kirjoittaminen. Teatterista mulla riittää lähes koko ajan kerrottavaa, vaikka tää onkin vain pikapäivitys.

Lähden draaman kirjoittamisen luennolle, eli teatteria tähänkin päivään.

-Aino.