Maailmalla on minulle yllätys

Kaikki ei ole mennyt aivan putkeen. En ole päässyt mihinkään hakemistani kouluista, joten jatkan syksyllä opintoja Vaasassa. Ajattelin, että tiedän mitä ihanaa tuleva lukuvuosi tuo tullessaan. Nyt? Odotan mitä vielä ihanampaa on tulossa.

Ehkä mä oon täydellinen optimisti, mutta jotenkin mä oon alkanut uskoa, että koen pettymyksiä, koska asiat voisivat mennä vielä paremmin kuin olen kuvitellut. Jos nyt kaikki ei mene suunnitelman mukaan, se tarkoittaa, että on olemassa vielä parempi suunnitelma. Maailmalla on joku ihana yllätys takataskussa, ja sen takia mä en ole siinä tilanteessa, jossa kuvittelin olevani.

Nyt mä vaan odotan. Teen - tietenkin - ja odotan.

Meidän lavasteetkin on rakkautta täynnä.

Itse asiassa yksi mahtava asia on jo tapahtunut. Se... no, en paljastakaan vielä. "Keskeneräistä työtä" ja sitä rataa. Tämä uusi projekti ei sinänsä ole salaisuus, mutta pidän teitä silti hetkisen jännityksessä, jos joku tuttu ei ole jo salapoliisin lailla työskennellen selvittänyt mistä on kyse. Lupaan antaa lisätietoja ihan pian! Olen tästä jutusta kuitenkin superinnoissani, enkä vähiten sen takia, että sillä on mahdollisesti vaikutusta koko Suomen harrastajateatterikenttään. Näin nöyrästi sanottuna.

Pikapäivitys teatteriarjesta: Kesäteatterilla menee hyvin. Eilen satoi vettä ja lavan nurmikolla oli tajuttoman liukasta ja kuraista. Saa nähdä tuleeko tänään samanlainen keli. Yleisö ja näytelmä ovat onneksi iloisia, vaikka sataisi kuin saavista kaatamalla!

Kaikkea hyvää,
Aino.

Kenraalipäivän kuhinoita

"-Minä en osaa osaani, mumisi Muumipappa täyden pakokauhun vallassa. -En muista ainuttakaan sanaa! Emma taputti häntä olalle. -Se kuuluu asiaan, hän sanoi. -Kaikki on täsmälleen niin kuin kenraaliharjoituksessa pitääkin."
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tai sekin on tosi kivaa, jos kaikki menee putkeen. Kuten tänään, kun oli Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmän kenraali. Tuntuu täydellisen epätodelliselta, että me ei enää harjoitellakaan. Harkoissa olen saanut nauttia paineettomasta, luovasta tekemisestä - olla täysin hetkessä murehtimatta sitä, milloin pitää olla valmis. Ja nyt, hups vaan, me ollaankin valmiita.

Kenraalipäivä alkoi mun osalta ensin töillä, jonka jälkeen menin suoraan pikaisesti sovittuun Yle Radio Pohjanmaan haastatteluun neljän muun näyttelijän kanssa. Oli kivaa ehtiä yhteen kesispressiin, koska työt ovat estäneet mun osallistumisen aikaisempiin tilaisuuksiin.

Menin esityspaikalle uudestaan neljältä muiden kanssa kantamaan tuoleja katsomoon, asettelemaan tarpeiston paikalleen, leikkimään, lämppäämään, avaamaan ääntä, meikkaamaan, pukemaan, tekemään soundcheckin ja hetken jännittämään. Kaikki se ihana kuhina, joka lavalla kävi muutama tunti ennen alkua, sai mussa aikaan suloisen vatsanpohjan kutituksen; sen, kun tietää että kohta tapahtuu ihanan jännittäviä asioita.

Itse kenraali meni hullun nopeasti! Minuutit ennen alkua matelivat ohi tuskaisan hitaasti. Flowtila napsahti kuitenkin päälle sillä sekunnilla, kun astuin lavalle. Muistan menneeni lavalle ja seuraavaksi tajusin, että teemme viimeistä kohtausta ennen väliaikaa. Miten voi olla yhtä aikaa niin tietoinen kaikesta, ja samalla ei tunnu huomaavan mitään? Toinen näytös meni yhtä nopeasti. Mikä mahtava fiilis, kun kumarrusten jälkeen juoksin lavan taakse ja sekunnin ajattelin vain: Me tehtiin se.

Vaikka näytelmän Helga Alibullen julistaa säästä puhumisen liian tavanomaiseksi, teen sen silti. Huh huh! Kenraalin aikana lensi hiki aika tervehenkisesti. Vettä sai litkiä huimasti, mutta oli koko ajan niin paljon tekemistä, ettei kuumuutta kauan ehtinyt päivitellä. Sitä paitsi on paljon mukavampi esiintyä auringonpaisteessa kuin koleassa sadesäässä.

Harkan jälkeen oli kyllä ihana pulahtaa mereen! Rampin kesäteatteri kun on hyvin vaasalaisessa maisemassa aivan rannan vieressä. Toivottavasti saamme pitää saman paikan jatkossakin. Tämä kesä on tuolla paikalla Rampin kymmenes, eli meillä on ihan juhlavuosi! Täytyy sanoa, että sitä ei voisi paremmin juhlia kuin Heiniksen ja Vilttiksen parissa.

Ensi-ilta on huomenna 9.7.2014 klo 18 hotelli Rantasipi Tropiclandian terassipihalla. Esityksiä on elokuun alkuun, joten lämpimästi (säät sen ainakin näyttävät sallivan) tervetuloa!

Enskajännää odotellessa,
Aino.

Tää on terapiaa

Apua! Olen ihan huono bloggari, kun pidän näin hurjia taukoja. Lupaan (yrittää) parantaa tapani. Tässä pikapäivitykset ennen varsinaista asiaa:

En päässyt Teatterikorkeakouluun. En edes toisen vaiheen iltapäivään. Sen sijaan olin paljon tietoisempi tekemisestäni kuin viime vuonna. Voisin ehkä väittää, että mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mitä haluan oppia tulevaisuudessa.

Jännitän kirjettä Lahden kansanopistosta. Olen nähnyt kaksi unta pääsykokeista.

Rampin kesäteatteri harjoittelee Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää. Olen mukana ja se on huippuhauskaa!

Sitten itse asiaan. 

En tee teatteria, tai ylipäätään mitään taidetta, pelkän terapia-arvon takia. Tai jotenkin ajattelen, että jos se olisi pohjimmainen syy, voisin tehdä sitä vain itselleni. Haluan kuitenkin tehdä taidetta itselleni ja muille - ihmisille.

Siitä huolimatta teatteri on aivan mahtava paikka itseensä tutustumiseen ja itsensä tuulettamiseen. Olen parhaillaan pyörivissä kesistreeneissä huomannut monesti uusia puolia itsestäni. Olen jotenkin alkanut tajuta, millainen ihminen olen ja mitä siitä seuraa. Samalla olen huomannut, mitä teatteri minulle antaa.

Näytelmässä hahmoni on Hanna Kattilakoski, Heinähatun ja Vilttitossun äiti. Hän on kauhean stressaantunut ja nolostuu useasti. Siitä huolimatta hän uskaltautuu leikkimään lastensa kanssa ja innostuu vaikka juoksukilpailuun. Mä olen vähän samanlainen. Joo, tosi tylsää lukea, miten näyttelijä ammentaa omasta itsestään hahmoon, mutta mulle prosessi on ollut älyttömän terapeuttinen. Mä huomaan, miten mäkin saattaisin nolostua jostain samasta asiasta kuin Hanna; kun olen huomannut tämän, tunne menee ohi.

Ratkean usein suorittamaan huuli suorana annettua tehtävää ja keksin itselleni tavoitteita, jotka on ehdottomasti saavutettava. Aiemmin, sanotaan neljä tai viisi vuotta sitten, olisi ollut ennenkuulumatonta, että tyrskähdän nauruun kesken kohtauksen. Eihän niin saa tehdä, kun pitää tehdä kohtaus kunnialla loppuun, keskittyä ja olla taitava! No, eilen katsoin sivusilmällä mitä vastanäyttelijäni teki kohtauksessa, ääneni katosi kesken laulun ja huutonauroin kaksin kerroin muutaman hetken. Sitten jatkoin. En pitänyt sitä epäonnistumisena.

Se, että repeän nauruun kesken kohtauksen on tavallaan onnistuminen. Se on merkki vastanäyttelijälle, että hei, sä teet just nyt jotain älyttömän hauskaa ja hienoa. Lisäksi se on merkki itselleni siitä, että saan olla ja elää näytelmän mukana. Saan tuulettaa tunteitani ja nauraa, jos naurattaa. Kun fiilis on pihalla, ymmärrän itseäni ja hahmoani vähän paremmin.

Mikäs sen terapeuttisempaa - kaikki on käyttistä.

-Aino.

Psst. Terapiaa on myös toisenlaista - nimittäin taikinaterapiaa. Tykkää Rampin kesäteatterin Facebook-sivusta ja fiilistele kesää. Kiitos, olet kiva.

Miksi näyttelijät lämmittelevät?

"Voidaanko vaan ruveta tekemään suoraan?"

"Ei avata tänään ääntä."

"Miks pitää leikkiä jotain ameebaa jos haluaa näytellä vakavasti otettavaa draamaa?"

Näihin ja samankaltaisiin kysymyksiin olen törmännyt teatterissa jatkuvasti. Samoja asioita pohtivat niin näyttelijät kuin ohjaajatkin. Esimerkiksi aloittelevan ohjaajan kokemuspankki ei välttämättä riitä ohjaamaan tai ymmärtämään erilaisten lämmittelyharjoitusten tarkoitusta. Tuntuu paljon houkuttelevammalta hypätä suoraan itse asian käsittelyyn kuin katsoa miten lauma näyttelijöitä joogaa ja hymisee.

Tekemiseen virittäytyminen

Tyhjästä on mahdoton luoda mitään. Mutta toisaalta niin on täydestäkin. Näyttelijä saapuu teatterille päivän ilot ja murheet mukanaan: Yksi on kaatanut kahvit uudelle paidalle heti aamusta, toinen sai puhelun ystävältä, kolmas luki viime yön tenttiin eikä aivoihin oikein mahtuisi muuta. Kaikki nämä olotilat kuuluvat tietenkin arkielämään, mutta harjoitusten aikana ne ovat luultavasti tiellä. Päivän asiat jäävät pakostakin häiritsemään keskittymistä, jos ei ole keinoa purkaa niitä ennen harjoitusten alkamista.

Siksi on lämmittely. Liikunta on todella hyvä tapa sekä käsitellä tapahtuneita asioita, että päästää niistä hetkeksi irti. Nopeatempoiset keskittymisharjoitukset auttavat näyttelijää virittäytymään siihen tilanteeseen, jossa hän sillä hetkellä on - ei siihen ihanaan tai kamalaan tilanteeseen ennen harjoituksia. Liikkuminen ja leikkiminen avaavat kehon ja mielen nykyhetkelle, jossa teatteria tehdään. Omaan tekemiseeni pätee, että ennen kuin voi tuntea mitään, pitää tulla hiki. 

Luottamus

Ryhmästä tulee ryhmä vasta siinä vaiheessa, kun sen jäsenet voivat luottaa toisiinsa. Lämmittelevällä ryhmällä on yhteistä tekemistä, jonka avulla he oppivat tuntemaan toisensa ja tapansa työskennellä. Erilaiset leikit antavat näyttelijöille yhteisen tilanteen, jossa he kaikki ovat samassa veneessä - aivan kuten harjoiteltavassa näytelmässäkin. Siitä huolimatta, että näytelmiä harjoitellaan, ei kaikkea voi harjoitella ulkomuistista. Tunne on tärkeä osa teatteria. Kokeileminen ja yllätyksellisyys kuuluvat myös osana teatterin tekemiseen, eikä ryhmä voi heittäytyä kaikkiin tehtäviin täysin, mikäli sen jäsenet eivät luota toisiinsa.

Ei todellakaan mitään pelleilyä

Hyvä ohjaaja ei leikitä näyttelijöitä turhaan. Hyvissä näytelmäharjoituksissa jokainen harjoite on suunniteltu ohjaajan vision mukaan kohti yhteistä päämäärää, eli näytelmän valmistumista. Ohjaaja tahtoo, että näytelmästä tulee tietynlainen, ja tämän vision hän on toivottavasti jakanut myös muulle työryhmälle. Leikkejä ei siis tehdä sen vuoksi, että ohjaajalla olisi hauskaa - niitä tehdään, jotta näytelmästä tulisi paras mahdollinen. Jokainen harjoite vie työryhmää eteenpäin. Siksi onkin tarpeetonta leikkiä suolakurkkua pöydällä, jos ajatusleikistä ei ole mitään hyötyä. Toisaalta hyödyn ei tarvitse olla liian läpinäkyvää - joskus lämppä on suunniteltu leikkimielisyyden löytämiseen, joskus niiden kautta tutkitaan roolihahmoille ominaisia piirteitä. Jos et ymmärrä jonkun harjoitteen tarkoitusta, voit kysyä ohjaajalta. Hänellä on siihen vastaus.

Ennakkotehtäviä

Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin pohdin kirjallisesti sitä, minkä takia haluan näyttelijäksi, ohjaajaksi, taiteilijaksi. Teatterikorkeakoulun haut alkavat ihan näinä päivinä ja tällä kertaa henkinen lukko murtui aiemmin kuin viime vuonna.

Viime vuonna: Haku oli jo alkanut, kun mä tartuin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin vihdoin paperille kuka olen, miksi haluan näyttelijäksi ja millaisilla silmillä katselen teatteria. Sitten kopioin paniikissa IB-todistuksen hakulomakkeen ja ennakkotehtävien mukaan ja toivoin, että ne ehtivät ajoissa perille.

Tänä vuonna: Murehdin ja murehdin sitä, etten saa tehtyä ennakkotehtäviä taaskaan ajoissa. En tehnyt. Kunnes yhtenä päivänä tein. Eikä se ollut yhtään vaikeaa.

Tekstit taitaa olla vähän parempia kuin viime vuonna, tai ainakin siltä tuntuu. Yllättäen vaikeinta ei ollutkaan omaelämänkerta, vaan tehtävä, jossa piti arvioida tiiviisti näkemäänsä näytelmää sen perusteella, miten se vaikutti muhun. Vaan sain mä senkin tehtyä.

Mistä kummasta tuo blokki johtuu? Jos se on sitä, että pelkää minkä vastauksen lopulta pääsykokeissa saa. Jos mä pelkään sitä, että musta ei olekaan näyttelijäksi, kunhan kuvittelen vaan. Mutta toisaalta - mitä muuta mulla on kuin oma tunne siitä, että mä tiedän mitä teen? Vai kuvitteleeko sitä olevansa niin ihmeellinen, että oman itsensä tiivistäminen muutamaan kappaleeseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä?

Oli se blokki mikä tahansa, mä oon tosi onnellinen, että se petti tänä vuonna vähän aikaisemmin. Ehkä jonain vuonna (okei, toivottavasti en joudu seuraavaa kahtatoista vuotta laatimaan noita samoja tehtäviä...) mä aloitan ne heti, kun tehtävät julkaistaan. Saan ehkä jonkinlaisen mielenrauhan. Vaan vaikuttaako se mun pääsykokeisiin mitenkään? Tuskinpa.

Näyttelijäntyön koulutusohjelman tehtävät on siis jo tehtynä muutamaa päivää ennen hakujen alkua. Hyvä minä! Nyt tartun ohjaajien kirjallisiin tehtäviin.

Tuulta päin!
Aino.

Kenraalitiistain tunnelmia kauempaa katsottuna

Tiistai oli Jumala on kalan kenraalipäivä. Päivään mahtui niin tajuttoman monta tunnetilaa, että eilen olo oli kuin maratonin juosseella. Aamulla meillä oli lehdistötilaisuus ja siihen liittyvää jännitystä, illalla kenraaliharjoitus keräsi ensimmäisen koeyleisön katsomaan, mitä Rampin kantaesityskevään ensimmäinen näytelmä tarjoaa. 

Oppilas 1, Aila, oppilas 2, oppilas 3.

Lehdistötilaisuudet on aivan oma jännityslukunsa. Etukäteen murehtii sitä, osaako muutamalla lauseella tiivistää näytelmänsä kiinnostavan kuuloisesti ja sönkkääkö radiohaastattelussa niin, että vaikuttaa ihan mäntiltä. Rampille menin puolitoista tuntia ennen pressin alkua vain olemaan hetkisen. Tuottaja Mikan ja näyttelijöiden kanssa valmisteltiin kahvitarjoilu ja jännitettiin yhdessä. Vaan kaikki jännitys oli aivan turhaa. Lehdistöä oli paikalla yllättävän paljon ja saimme vastata hyviin kysymyksiin näytelmästä. Vaikutti siltä, että kaikki olivat kiinnostuneita kieltämättä erikoisesti nimetystä näytelmästämme. 

Pressitilaisuuden jälkeen ruvettiin Kristan kanssa jännittämään seuraavaa etappia, eli Pohjanmaan Radion haastattelua suorassa lähetyksessä. Kummallista, että improvisaatioon heittäytyminen ei yleensä tuota kauheasti hankaluuksia, mutta kas kun mennään radioon... YLEllä oli superhauskaa ja haastattelukin tuntui sujuvan. Itse asiassa keskustelu johdatteli ajatuksiin, joita ei ollut noussut esille aiemmin, eli koko juttu oli meillekin valaiseva kokemus.

Ronja ja Ilmari.

Jännitys palasi mahanpohjalle hyvin nopeasti aamun onnistumisten jälkeen. Loppupäivän vietin Rampilla, 

ensin kevyesti hengaillen, koska todellakaan mua ei jännitä yhtään ei;

sitten raivokkaasti katsomoa imuroiden ja kahvimukeja tiskaten, koska pakko keksiä jotain tekemistä ettei jännittäis niin paljon;

hetkinen Speden spelejä katsoen, koska en itse asiassa tiedä mistä ajatus siihen lähti kun olin tiskaamassa; 

Artun ja Kristan kanssa Mäkkärissä käyden, koska vielä ehtii syödä ennen kuin rupee jännittämään liikaa;

ja näyttelijöiden kanssa lämpäten, koska se on paras tapa päästä ylimääräisistä perhosista mahanpohjassa eroon.

Ilmari, Aila ja Aava.

Sitten tuli ilta ja itse kenraaliharjoitus. Tiivistääkseni: Huh mikä fiilis! Kaikki toimi yhteen niin hyvin, että mulla meinas leuka loksahtaa, ja mä sentään tiesin koko ajan mitä on tulossa. Tekniikan pojat hyppivät iloloikkia väliajalla, kun valot, äänet ja lavatyöskentely sopivat tismalleen yhteen. Aivan ilmiömäistä!

Ronja, joku 1 ja joku 2.

Rampilla tapana on, että jäsenet saavat tulla seuraamaan kenraaliharjoitusta ilmaiseksi. Esityksen jälkeen yleisö jää antamaan palautetta ja työryhmän ja katsojien välille syntyy keskustelua. Käytäntö on tosi hyvä ja älyttömän hermostuttava. Välillä tuntuu, että jännitän kenraalia enemmän kuin ensi-iltaa, koska kenraalin näkevät nyt kaikki ne, joiden kanssa me yhdessä tehdään teatteria. Toisaalta se on antoisaa, koska muilta teatterilaisilta saa perusteltua palautetta ja kaikki uskaltavat sanoa mielipiteensä. Itse on niin uppoutunut oman näytelmänsä maailmaan, että ulkopuolinen näkökulma virkistää. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä kehittämään seuraavia prokkiksiaan. 

Ramppiyleisön palaute oli todella rohkaisevaa ja ihanaa. Taitavat näyttelijät ja teknikot saivat syystä kehuja - kenraali oli aivan mielettömän huikea. Erityisen mieluista oli myös se, että yleisö myötäeli näytelmän mukana ja tunnetilat välittyivät myös katsomoon. Itsekin olen pari kertaa antanut palautteen pelkästään itkemällä, mutta oli ihanaa kuulla, että kaikki se tunne välittyy myös katsojalle, joka ei tunne tarinaa etukäteen. Oli mielenkiintoista kuunnella miten muut näkevät tarinan ja tapahtumat - mikä toimi, mikä oli ennalta-arvattavaa, mikä yllättävää... Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mun tarvitse jännittää enskaa ollenkaan.

Aila ja Ilmari.

Vaan odottakaas kun tulee lauantai...

Aino.

SYTYimme - ja irtipäästämisestä

Ilmari.

Tuuletus! Jumala on kala valittiin eilen Rampin edustajaksi ylioppilasteatterifestareille 2014! Eli jos missaat näytelmän Vaasassa, huhtikuussa Jyväskylässä tarjoutuu näkemiseen tilaisuus. Oon superinnoissani festareille lähdöstä jo nyt, vaikka olis tässä muutakin ajateltavaa ennen sitä.

Kuten että meillä on kolmet harkat jäljellä ennen kenraalia. Joko tää nyt loppuu? Okei, varmaan mulla on kohta taas asialista täynnä kaikkea tehtävää, mutta nyt tuntuu siltä, etten haluais vielä lopettaa. Tää on joskus ohjaajana olemisessa vaikeinta - kun pitäis päästää irti.

Joku 1, Ronja, joku 2 ja joku 3.

Mä en oo sitä sorttia, että takertuisin ohjauksiini. Kun kenraali on ohi, mun työ on ohi. Sit saa vaan istua katsomossa ja seurata. Se on kivaa. Itse asiassa oon aika monesti ennen kenraalia jättänyt näyttelijät keskenään hetkeksi lavalle ja mennyt toiselle puolelle seinää päästämään näytelmästä irti. Ei mitään dramaattista repimistä, mutta fyysisesti puristan sitä näytelmää (tai sen näytelmän ajatusta) käsissäni ja sit päästän sen näyttelijöiden suuntaan irti. Eikä mulla sen jälkeen oo siihen enää puuttumista. Voin vaan nauttia näyttelijöiden kanssa lämppäämisestä (koska se on paras tapa purkaa jännitys ennen kenraalia tai enskaa) ja satunnaisissa esityksissä käymisestä.

Ei mulla nytkään sellaista tunnetta oo, että haluaisin enää kenraalin jälkeen tota juttua ohjata. Ei ei, se on näyttelijöiden käsissä silloin eikä mulla oo siihen puuttumista. Mun palautteenanto on nyt jo sitä, että tehkää noin niinku nyt teitte, mulla ei oo mitään lisättävää. Mut tuntuu jotenkin tyhjältä, että jonain päivänä niillä on esitys ja siellä ne kalat uiskentelee ilman mua. Nyyh! En toisaalta haluais olla sellainen takertuva ohjaajakaan, ettei tajua jättää prokkista rauhaan vaikka olis jo aika.

Ronja, Ilmari, Aila ja Aava.

Luojan lykky siis, että päästiin festareille, koska niitä ennen tarvitaan varmasti muutamat lämmitysharjoitukset, kun meidän viimeisen esityksen ja festareiden välissä on reipas kuukausi. Pääsen siis pulahtamaan takaisin siihen onnelliseen veteen.

Ai niin ja sit vielä: yhden näyttelijän ajatuksia mm. Jumala on kalan tekemisestä voi lukea täältä.

Aila.

Kuvat oli jälleen Jumala on kalan pressikuvia.

Valoa kohti,
Aino.