Kenraalitiistain tunnelmia kauempaa katsottuna

Tiistai oli Jumala on kalan kenraalipäivä. Päivään mahtui niin tajuttoman monta tunnetilaa, että eilen olo oli kuin maratonin juosseella. Aamulla meillä oli lehdistötilaisuus ja siihen liittyvää jännitystä, illalla kenraaliharjoitus keräsi ensimmäisen koeyleisön katsomaan, mitä Rampin kantaesityskevään ensimmäinen näytelmä tarjoaa. 

Oppilas 1, Aila, oppilas 2, oppilas 3.

Lehdistötilaisuudet on aivan oma jännityslukunsa. Etukäteen murehtii sitä, osaako muutamalla lauseella tiivistää näytelmänsä kiinnostavan kuuloisesti ja sönkkääkö radiohaastattelussa niin, että vaikuttaa ihan mäntiltä. Rampille menin puolitoista tuntia ennen pressin alkua vain olemaan hetkisen. Tuottaja Mikan ja näyttelijöiden kanssa valmisteltiin kahvitarjoilu ja jännitettiin yhdessä. Vaan kaikki jännitys oli aivan turhaa. Lehdistöä oli paikalla yllättävän paljon ja saimme vastata hyviin kysymyksiin näytelmästä. Vaikutti siltä, että kaikki olivat kiinnostuneita kieltämättä erikoisesti nimetystä näytelmästämme. 

Pressitilaisuuden jälkeen ruvettiin Kristan kanssa jännittämään seuraavaa etappia, eli Pohjanmaan Radion haastattelua suorassa lähetyksessä. Kummallista, että improvisaatioon heittäytyminen ei yleensä tuota kauheasti hankaluuksia, mutta kas kun mennään radioon... YLEllä oli superhauskaa ja haastattelukin tuntui sujuvan. Itse asiassa keskustelu johdatteli ajatuksiin, joita ei ollut noussut esille aiemmin, eli koko juttu oli meillekin valaiseva kokemus.

Ronja ja Ilmari.

Jännitys palasi mahanpohjalle hyvin nopeasti aamun onnistumisten jälkeen. Loppupäivän vietin Rampilla, 

ensin kevyesti hengaillen, koska todellakaan mua ei jännitä yhtään ei;

sitten raivokkaasti katsomoa imuroiden ja kahvimukeja tiskaten, koska pakko keksiä jotain tekemistä ettei jännittäis niin paljon;

hetkinen Speden spelejä katsoen, koska en itse asiassa tiedä mistä ajatus siihen lähti kun olin tiskaamassa; 

Artun ja Kristan kanssa Mäkkärissä käyden, koska vielä ehtii syödä ennen kuin rupee jännittämään liikaa;

ja näyttelijöiden kanssa lämpäten, koska se on paras tapa päästä ylimääräisistä perhosista mahanpohjassa eroon.

Ilmari, Aila ja Aava.

Sitten tuli ilta ja itse kenraaliharjoitus. Tiivistääkseni: Huh mikä fiilis! Kaikki toimi yhteen niin hyvin, että mulla meinas leuka loksahtaa, ja mä sentään tiesin koko ajan mitä on tulossa. Tekniikan pojat hyppivät iloloikkia väliajalla, kun valot, äänet ja lavatyöskentely sopivat tismalleen yhteen. Aivan ilmiömäistä!

Ronja, joku 1 ja joku 2.

Rampilla tapana on, että jäsenet saavat tulla seuraamaan kenraaliharjoitusta ilmaiseksi. Esityksen jälkeen yleisö jää antamaan palautetta ja työryhmän ja katsojien välille syntyy keskustelua. Käytäntö on tosi hyvä ja älyttömän hermostuttava. Välillä tuntuu, että jännitän kenraalia enemmän kuin ensi-iltaa, koska kenraalin näkevät nyt kaikki ne, joiden kanssa me yhdessä tehdään teatteria. Toisaalta se on antoisaa, koska muilta teatterilaisilta saa perusteltua palautetta ja kaikki uskaltavat sanoa mielipiteensä. Itse on niin uppoutunut oman näytelmänsä maailmaan, että ulkopuolinen näkökulma virkistää. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä kehittämään seuraavia prokkiksiaan. 

Ramppiyleisön palaute oli todella rohkaisevaa ja ihanaa. Taitavat näyttelijät ja teknikot saivat syystä kehuja - kenraali oli aivan mielettömän huikea. Erityisen mieluista oli myös se, että yleisö myötäeli näytelmän mukana ja tunnetilat välittyivät myös katsomoon. Itsekin olen pari kertaa antanut palautteen pelkästään itkemällä, mutta oli ihanaa kuulla, että kaikki se tunne välittyy myös katsojalle, joka ei tunne tarinaa etukäteen. Oli mielenkiintoista kuunnella miten muut näkevät tarinan ja tapahtumat - mikä toimi, mikä oli ennalta-arvattavaa, mikä yllättävää... Tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei mun tarvitse jännittää enskaa ollenkaan.

Aila ja Ilmari.

Vaan odottakaas kun tulee lauantai...

Aino.