Taas on tullut se aika vuodesta, jolloin pohdin kirjallisesti sitä, minkä takia haluan näyttelijäksi, ohjaajaksi, taiteilijaksi. Teatterikorkeakoulun haut alkavat ihan näinä päivinä ja tällä kertaa henkinen lukko murtui aiemmin kuin viime vuonna.
Viime vuonna: Haku oli jo alkanut, kun mä tartuin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin vihdoin paperille kuka olen, miksi haluan näyttelijäksi ja millaisilla silmillä katselen teatteria. Sitten kopioin paniikissa IB-todistuksen hakulomakkeen ja ennakkotehtävien mukaan ja toivoin, että ne ehtivät ajoissa perille.
Tänä vuonna: Murehdin ja murehdin sitä, etten saa tehtyä ennakkotehtäviä taaskaan ajoissa. En tehnyt. Kunnes yhtenä päivänä tein. Eikä se ollut yhtään vaikeaa.
Tekstit taitaa olla vähän parempia kuin viime vuonna, tai ainakin siltä tuntuu. Yllättäen vaikeinta ei ollutkaan omaelämänkerta, vaan tehtävä, jossa piti arvioida tiiviisti näkemäänsä näytelmää sen perusteella, miten se vaikutti muhun. Vaan sain mä senkin tehtyä.
Mistä kummasta tuo blokki johtuu? Jos se on sitä, että pelkää minkä vastauksen lopulta pääsykokeissa saa. Jos mä pelkään sitä, että musta ei olekaan näyttelijäksi, kunhan kuvittelen vaan. Mutta toisaalta - mitä muuta mulla on kuin oma tunne siitä, että mä tiedän mitä teen? Vai kuvitteleeko sitä olevansa niin ihmeellinen, että oman itsensä tiivistäminen muutamaan kappaleeseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä?
Oli se blokki mikä tahansa, mä oon tosi onnellinen, että se petti tänä vuonna vähän aikaisemmin. Ehkä jonain vuonna (okei, toivottavasti en joudu seuraavaa kahtatoista vuotta laatimaan noita samoja tehtäviä...) mä aloitan ne heti, kun tehtävät julkaistaan. Saan ehkä jonkinlaisen mielenrauhan. Vaan vaikuttaako se mun pääsykokeisiin mitenkään? Tuskinpa.
Näyttelijäntyön koulutusohjelman tehtävät on siis jo tehtynä muutamaa päivää ennen hakujen alkua. Hyvä minä! Nyt tartun ohjaajien kirjallisiin tehtäviin.
Tuulta päin!
Aino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti