keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tää on terapiaa

Apua! Olen ihan huono bloggari, kun pidän näin hurjia taukoja. Lupaan (yrittää) parantaa tapani. Tässä pikapäivitykset ennen varsinaista asiaa:

En päässyt Teatterikorkeakouluun. En edes toisen vaiheen iltapäivään. Sen sijaan olin paljon tietoisempi tekemisestäni kuin viime vuonna. Voisin ehkä väittää, että mulla on edes jonkinlainen haju siitä, mitä haluan oppia tulevaisuudessa.

Jännitän kirjettä Lahden kansanopistosta. Olen nähnyt kaksi unta pääsykokeista.

Rampin kesäteatteri harjoittelee Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -näytelmää. Olen mukana ja se on huippuhauskaa!



Sitten itse asiaan. 

En tee teatteria, tai ylipäätään mitään taidetta, pelkän terapia-arvon takia. Tai jotenkin ajattelen, että jos se olisi pohjimmainen syy, voisin tehdä sitä vain itselleni. Haluan kuitenkin tehdä taidetta itselleni ja muille - ihmisille.

Siitä huolimatta teatteri on aivan mahtava paikka itseensä tutustumiseen ja itsensä tuulettamiseen. Olen parhaillaan pyörivissä kesistreeneissä huomannut monesti uusia puolia itsestäni. Olen jotenkin alkanut tajuta, millainen ihminen olen ja mitä siitä seuraa. Samalla olen huomannut, mitä teatteri minulle antaa.

Näytelmässä hahmoni on Hanna Kattilakoski, Heinähatun ja Vilttitossun äiti. Hän on kauhean stressaantunut ja nolostuu useasti. Siitä huolimatta hän uskaltautuu leikkimään lastensa kanssa ja innostuu vaikka juoksukilpailuun. Mä olen vähän samanlainen. Joo, tosi tylsää lukea, miten näyttelijä ammentaa omasta itsestään hahmoon, mutta mulle prosessi on ollut älyttömän terapeuttinen. Mä huomaan, miten mäkin saattaisin nolostua jostain samasta asiasta kuin Hanna; kun olen huomannut tämän, tunne menee ohi.

Ratkean usein suorittamaan huuli suorana annettua tehtävää ja keksin itselleni tavoitteita, jotka on ehdottomasti saavutettava. Aiemmin, sanotaan neljä tai viisi vuotta sitten, olisi ollut ennenkuulumatonta, että tyrskähdän nauruun kesken kohtauksen. Eihän niin saa tehdä, kun pitää tehdä kohtaus kunnialla loppuun, keskittyä ja olla taitava! No, eilen katsoin sivusilmällä mitä vastanäyttelijäni teki kohtauksessa, ääneni katosi kesken laulun ja huutonauroin kaksin kerroin muutaman hetken. Sitten jatkoin. En pitänyt sitä epäonnistumisena.

Se, että repeän nauruun kesken kohtauksen on tavallaan onnistuminen. Se on merkki vastanäyttelijälle, että hei, sä teet just nyt jotain älyttömän hauskaa ja hienoa. Lisäksi se on merkki itselleni siitä, että saan olla ja elää näytelmän mukana. Saan tuulettaa tunteitani ja nauraa, jos naurattaa. Kun fiilis on pihalla, ymmärrän itseäni ja hahmoani vähän paremmin.

Mikäs sen terapeuttisempaa - kaikki on käyttistä.

-Aino.

Psst. Terapiaa on myös toisenlaista - nimittäin taikinaterapiaa. Tykkää Rampin kesäteatterin Facebook-sivusta ja fiilistele kesää. Kiitos, olet kiva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti