torstai 23. tammikuuta 2014

Kamppailen luovuuden tuskissa



Kuten mainitsin aiemmin, käyn luovan kirjoittamisen luennoilla Kesäyliopistossa. Nyt vuorossa on draaman kirjoittamisen kurssi, ja yksi sen lopputöistä on pienoisnäytelmän kirjoittaminen. Juonta ja henkilöitä luonnosteltiin luennolla ja itse asiassa tulokset on ihan hyviä. Kun kiireessä on pakko keksiä jotain, sensuuri menee ainakin mulla pois päältä ja paperille tallentuu aika yllättäviäkin juttuja. Esimerkiksi yksi sivujuoni, joka takaa sen, että mun tekstistä tulee kyllä laajempi kuin pienoisnäytelmä...

Työn alla on siis näytelmä kahdesta sisaruksesta, jotka matkustavat kuolleen mumminsa talolle setvimään mummilta jäänyttä tavaravuorta. Sisko tahtoisi luopua kaikesta, ottaa vähän kuvia muistoksi ja häipyä. Veli taas ei tahtoisi luopua mistään, vaan haluaisi pitää kaiken ennallaan. Veli löytää mummilta jääneen keskeneräisen kaulahuivin, jota alkaa epätoivoisesti kutoa valmiiksi. Sisko elää siinä uskossa, että kun huivi on valmis, he lähtevät pois, mutta veljellä ei ole pienintäkään aikomusta saada huivia valmiiksi (tähän tulisi maagista realismia ja huivi peittäisi pikku hiljaa koko talon). Sisko kyllästyy ja alkaa kyttäillä naapurin mielenkiintoista nuorta isäntää metsästä. Tilanne kärjistyy, kun hän saa kuvan miehen syrjähypystä ja alkaa kiristää miestä (tylsistynyt kun on). Ja sitten...

Niin. Luonnostelin juonta paperille. Ajattelin, että he olisivat talossa kolmekymmentä päivää, ja kohtaukset hyppisivät näissä päivissä, mahdollisesti ei-kronologisessa järjestyksessä. Raapustin paperille kuusitoista laatikkoa, joihin kirjoitin kuvattavan päivän numeron ja parilla sanalla tapahtumia. Kirjoitin alun, kirjoitin lopun, kirjoitin tapahtumia väliin (vaikkakin tosi löyhästi). Nyt päänvaivaa tuottavat päivät 27 ja 28, kun koko jutun pitäisi kulminoitua kohti väistämätöntä loppua. Tyhjiä ruutuja, tyhjä mieli. Miks tuo on aina vaikein kohta? Ääh!

Syksyllä proosan kirjoittamisen luennolla tajusin ensimmäistä kertaa, että kirjoittajia nyt vain on erilaisia - joku kirjoittaa paljon ja muokkaa turhat pois, toinen luonnostelee ja lihavoittaa sitten tekstiään jälkikäteen. En tajua miksen voinut tota itse tajuta, mutta joskus näköjään vaatii toisen ihmisen sanomaan, että: Toi miten sä teet on ihan okeiJotkut muutkin tekee niin. Ei kaikki, mut jotkut. Netti on täynnä ohjeita kirjoittajille, ja monet niistä tuputtaa kirjoittamistapaa, joka tappaa mun luovuuden. Niin miks mun pitäis yrittää tehdä niiden mukaan?

Joten: Ehkä mä en vaan osaa suunnitella juonta etukäteen. Joskus näytelmiä kirjoittaessa mä suunnittelen jotain, aika tarkkaankin, ja sitten vimmaisesti naputtelen koko roskan koneelle. Mut jos tällä kertaa se ei mee niin, niin mitäs sen on väliä? Ehkä mun vaan täytyy myöntää, että tota ei tarvitse suunnitella valmiiksi ennen kirjoittamista. 

Hehkulamppu syttyi,
Aino.

1 kommentti:

  1. Mukava löytää muiden teatteri-intoilijoiden blogeja. Jään seuraamaan :) Kirjoittelin joskus itsekin pieniä näytelmiä mutta jotenkin tuntuu, että inspiraatiota on nykyään vaikea löytää.

    http://thefinnishone.blogspot.co.uk/

    VastaaPoista